4. Elinkeinot ja hauskanpito

 ARTIKKELIN LYHENNELMÄT

Talvikalastusta Laatokalla

TALVINUOTAN PYYNTIÄ LAATOKALLA

Kalastusharrastus talvisaikaan Laatokan vesillä oli varsin vähäistä 1920-30 luvun rajakarjalassa, talvimyrskyjen ja niiden aiheuttamien taloudellisten menetysten vuoksi.

Kun muistelee pyyntitapoja, niin ei niitä konsteja paljon ollut. Talvinuottaus ja matikan kudun jälkeen koukkupyynti, viimemainittu oli monelle enemmänkin kuin harrastus. Kyllähän jotkut pyydystivät Madetta talvikaudet, mutta meri oli niin isoalainen, että kyseistä kalaa oli vaikea löytää viljemmälti, kudulle kyseinen herkku hakeutui hyvissä ajoin jonkun luodon tuntumaan ja kudun jälkeen sen sanottiin olevan nälkäinen. Manssilassa oli lähiveden perinteinen mateenpyyntipaikka noin yhdeksän kilometriä merirannasta oleva Grescha niminen umpiluoto.

Kyllähän kun ajattelee senaikaista elämää ja elosta, niin vaatimattomasti ja vähällä ihmiset toimeen tulivat. Ei ollut kyytivälineitä kalastajilla muuta kuin apostolin kyyti. Manssilastakin tuli Greschaan matkaa; kolme kilometriä merirantaan (Laatokan rantaan), siitä Kallivoisiin ja vieressä olevaan Zäyreikön luotoon, josta kuusi kilometriä pyyntiluodolle siis kaksitoista kilometriä yhteen suuntaan. Eikä niillä ollut kaksiset eväät eikä kamppeet – maitopullo ja leivänkannikka – nekin jäässä. Liekö termospullo ollut siihen aikaan keksitty.

Manssilassa oli erikoisen pyhityksen saanut nuottapyynti niin kesällä kuin talvellakin. Muilla tavoin kalastaminen oli toisarvoista, siks´toiseks` kun esimerkiksi haukia ei juuri arvostettu enemmän kuin särkiäkään. Perinteet kai liene olleet suurin tekijä nuottaamisessa. Kun Venäjän vallan aikaan Manschilisto sai vetää nuottaa vaikka Viteleen asti, niin kuin tekivätkin, apajapaikkoja oli tosiaankin Viteleenjokisuulle asti. Rajan mentyä kiinni Suomen itsenäistyttyä, jäi Manssilan kalastuskunnan alueelle vain kolme apajapaikkaa. Niitä sitten koluttiin kahden nuottakunnan voimin jatkuvasti joka kesä (yhdessä nuottakunnassa oli kymmenen taloa eli miestä pyynnissä) niin, että saalis ei kaikistellen naurattanut. Mutta talvinuottauksestahan minun piti kertoa.

Tuli tässä mainittua matikan koukkupyynti, niin muistuu mieleeni eräs tapaus kun miehet olivat Greschassa kokemassa matikkakoukkuja, niin yllättäen jää särkyili lautoiksi ja kolme kalastajista jäikin ajelehtimaan merelle. Kolme vuorokautta he olivat meren armoilla, kunnes tuuli kuljetti heidät Mantsinsaaren rantaan, josta patteriston miehet korjasivat heidät turvaan. Tapaus sattui vuonna 1938. Kalastajat olivat: Mikko Ivaninpoika Harle, Mikko Ivaninpoika Vainanen Jeschoi ja Niilo Alanko, Romoin Koljka.

Talvinuotan veto tyrehtyi tosiaan kokonaan merellä, koska vuosien saatossa oli menetetty paljon ihmishenkien, hevosten ja materiaalin suhteen. Talvimyrskyt olivat jokavuotisia ja jäät usein sen takia rikkoutuivat lautoiksi, milloin pienempiin milloin suurempiin osasiin. Manssilan kalastusseuran I nuottakunnan viimeinen talviapaja meren puolella vedettiin mahdollisesti vuosien 1929-30 talvella. Pientä nuottaa kyllä vedettiin sisäjärvissä, kuten Saarijärvessä sekä Likojärvessä jokunen kerta talvessa.

Mainittu vuosi on jäänyt mieleeni samoihin aikoihin kuolleen läheiseni johdosta. Tapaus oli nimittäin sellainen, että nuotta-apaja oli juuri saatu vedettyä nostoavannolle ja kalat povesta jäälle, kun alkoi luoteesta kuulua kuin ukkosen kumua joka läheni apajapaikkaa, joka oli Kallivoisen ja Greschan välillä. Ei aikaakaan kun railo ilmestyi nostoavannon ja rannan Kallivoisen tuntumaan. Kalamiehillepä tuli kiire kääntää hevoset mantereen suuntaan ja laukalla kohti Kallivoista, koska railo alkoi olla jo parimetrinen – hevosparat juoksivat kuin henkensä edestä ikään kuin aavistaen tilanteen vaarallisuuden. Hevosista nuorempi ei kyllä kastellut takasiaan railovedessä, mutta vanhemmalle se teki tiukkaa, mutta miesavulla köysillä jelpattiin toinenkin hevonen kuiville. Onneksi sattui olemaan köysikela reessä. Miesporukka alkoi joukolla päivitellä sitä kun kallis merinuotta jäi lautalle ja kalatkin jäivät kotkien ruuaksi. Viis kaloista, tuumas Jetka Mikkonen, Grosnoin velho ikuinen, sieppasi köyden pään ja punoi vyötärönsä ympärille, sitten pulahti hyiseen veteen kuin norppa ikään ja alkoi uida polskuttaa kohti lauttaa, jossa oli nuotta. Railon leveys lähenteli pariakymmentä metriä ja kasvoi jatkuvasti, lautan seilatessa aavalle ulapalle kohti Lotinapeltoa. Pian Jetka oli uinut poikki railon ja oli kapuamassa lautalle alkaen solmita nuoraa ainoihin huutaen “andakkua löysii da käskekkiä hebuo”. Niin alkoi nuotan uitto poikki railon mantereelle päin ja samaten pulahti Jetka vetten, uiden kohti miesjoukkoa. Joku huusi “Jetka! Ripu nuoras kahtell käill – stobi et kangistu”. Ei tehonnut se neuvo Jetkaan – hän jatkoi uintia omin päin kohti Kallivoisten rantaa ja porukkaa.

Kalmankalpeat hiljaiset miehet seurasivat jännittyneinä elämän ja kuoleman näytelmää niin järkyttyneinä, etteivät älynneet auttaa Jetkaa railosta ylös ennen kuin Jetka oli jo rannalla. Serkkuni Pekka Alanko (Iivanan Pekko) kysäisi Jetkalta: “Oligo vilu vesi? Jolloin Jetka tarrasi Pekan rinnuksiin aikoen tyrkätä hänet railoon sanoen “Mene opittele”, mutta toiset nuottamiehet estivät Jetkan aikeen.

Tähän tarinaan päättyi talvinuottaus Laatokan merellä Salmin Manssilan rantueella – ja Jetkan ansiosta onnellisesti. Miesten palattua koteihinsa illan kajossa, myrsky senkun yltyi. Seuraavana aamuna me pojat hiihtelimme Kallivoisiin katselemaan Alppeja Kallivoisten ja Zäyreikön rannoille. Jäät olivat ahtautuneet noin kymmenen metrin kokoisiksi alpeiksi – Kyllä ne kevättalven auringossa hienosti kimalteli ja norpille oli kehkeytynyt oivalliset pesäpaikat.

Näin muisteli : Hilipän Puavill eli Pauli Alanko

 

Bokki

RAJASEUDUN BOKKI

Rajan läheisyys toi mukanaan sekä haitat että hyödyt. Ukkini oli päättänyt, että lähestyvää juhlaa varten tuli teurastaa lammas tai tarkalleen ottaen ihan bokki. Meidät, sisareni ja minut pantiin Harakkamäen taakse sukulaistaloon hakemaan ”häntäveistä”. Minulla oli tuhkarokko ja siksi minut oli tervattu. Mummo varoitteli kertomasta mitään tuhkarokosta, sillä tiedettiin, että talon miniä oli niin tarkka terveydellisistä asioista, että vieraiden käytyä muutoinkin pyyhki ovenrivatkin, ettei vain mitään tautia tarttuisi.

No me menimme sisälle ja tervehdittyämme sisareni esitti asiamme: ”myö lähtimmö händyveitsie lainuamah da Mikol on tuhkarokko da hänet on tervattu”. No onneksi siinä oli miesväkeäkin kotona, jotka kertoivat, että heidän häntäveitsensä oli lainassa toisessa naapurissa, mutta menkää vain kotiin, ei sitä välttämättä tarvitakaan. No me menimme kotiin ja mennessämme tulimme siihen tulokseen, että meitä oli narrattu, ettemme näkisi pässin teurastusta. Se olisikin ollut sen arvoinen, sillä Juvosen Vanja, joka valkoisessa paidassa, mustissa housuissa ja mustissa liiveissä oli tullut pässiä teurastamaan mutta tainnutettuaan tai ainakin tarkoittaessaan tainnuttaa, oli ilmeisesti ollut niin helläkätinen, että kun hän rupesi työntämään puukkoa kurkkuun, pässi otti jalat alleen ja verta valuen juoksi Venäjän (Neuvostoliiton) puolelle. No kaikki tiesivät, että sinne ei ollut menemistä, ellei itsekin tahtonut jäädä rajan taakse.

Muuten se hyöty tästä vahingosta oli, että kun nyt jokin aika sitten minun piti sukututkimusta varten tunnistaa ihmisiä eräänä juhlana otetusta kuvasta, mieleeni tuli, että tämähän on se pässintappaja, koska hänellä oli se sama vaatetus; mustat housut ja liivit sekä valkoinen paita. Nyt tiedän, että hän on vielä sukuakin.

Mikko Mikael Salminen

 

Pokoniekku

POKON`NIEKKU (tarina sikavainajan kuolemanjälkeisestä elämästä mustan pörssin aikana)

Potši-Miitrei, se mi kaupit`tsi Sakkolan poršahii, kazvatti potšin yheksänkuuhisekse da se taki oli lähembä sadakaksikymmenkilonè. Se olis pidännyh luovuttua yleiseh kulutukseh – kansanhuollol – kyllähäi Miitrei sen tieši, vai häi duumait`si sto gu häi potšin myöbi, n`i se andaa rövähyttää dèngua.

Akat oli kyläl paistu, sto ne elukat tagavarikoijah mit ei olla kirjoil, eigo nìis omistajil jätetä lihua nì kiluo, da vie sakotetah.

Miitrei oli lujaluondon`e mušikku, elukat pyzyttih hänen käis, gu häi hivotun veitšen da rivolin ker lähti liäväh potšii hengelottamah. Vai ravieh se hänel käi, gu oli kiireh da pidi peitotši kogo ruaje ruadua. Dai kiireh oli Opalgi, Miitrein akal, gu hiilaval veil potšin ruhuo valeli Miitrein teräväl veitšel ajelles karvoi.

Gu hyö potšinruho oli suadu puhistettuu, Miitrei tuattah, akkah da lapsien ker sen kandoi gornìt`tsah gu muijal ei uskaldannuh sidä jättiä. ”Opittelen tädä konstii eigo Jumal auttas” duumait`tsi Miitrei. Sit hyö potsin ruho nostettih stolal, da Miitrei kirvehel tazoitteli sen tagajalgoi da lyhendeli vie edujalgoi da pan`i sil mysyn piäh. A akku peitti sen valgiel laganal, vedi gardii`nit ikkunoin edehda peitti käs`paikal zirkkalon. Gu gornittšu oli bryzankointäh jätetty kylmil, da ikkunat oldih jiäs, da gu Miitrein tuatto laski gluandansavun, oli potsinruho gu oigei poko`niekku oigies paikas da kui karjalas oli taba menetellä.

Huondekselhai ne kansanhuollon herrat tullah – kui täs käynöh, duumi Miitrei. No, huondes gu valgeni, herroi kahahti reillin`e pihah. Heis kaksi lähti tarkastamah riihty, saraidu da aittoi, a toiset kaksi tuldih pert`tih paperiloin ker. Miitrei tämän arbai da oli jo akkuadah ja lapsiidah n`euvonnuh kui heijän pidää näytellä herrointulduu tarkastuksel. Dai mugai hyö ruattih. Pidihäilapsiengi suaha tuattah lubuamat n`amut, d`engat, kengät da muut hyvät da senttäh hyö jo herroin pert`tih tulles allettih ”pokonniekan” ymbäri huuvella da kidua kiskuo: Mummo kuoli – baba kuoli – minttäh baban pidi kuolla – olishai vie voinuh eliä – oh babababa miksi meijät jätit” da kui oli tuatto n`euvonnuh da käskennyh da kui hyö ise näytellä maltettih.

Gu nen`goman`e itku da pajatus gorn`ittšas kuului ga eihäi herrat voinu olla menemättä kat`somah minttäh sie mugalei jielot ollah. Hyö avattih uksi da nähdih pokon`n`iekku lauval, a emändy ulvahtih iänel itkemäh. Herrat ei mendy perembäl, gu kylmäs gorn`itsas gluadansavu läimähtih muga pokon`n`iekal. Hyö kyzelemäh kui vanhu pokon`n`iekku oli, mih taudih häi kuoli, milloi piettö haudajazed da mugalei kui tämmözis tabauksis kyzelläh. Da Miitrei n`urakol mielel vastaili heijän kyzelemizih da oli pahoillah gu olis kogo perehen elämämennyh pokon`n`iekan matkah. Sit häi vie lisäi – vai kaikkienhai meijän pidää lähtie tuonilmazil gu kel oma aigu tuloo. Da akku vai lisäi iändy da kruot`skuigu olis jo itsegi ollut hengie heittämäs. Eigo n`i lapset itkuh piästyy voidu alevuo.

Täl`l`astu menuo ei herrat voidu pitkäh katsella da senttäh hyögi pahoiteldih moizen mielehizen ihmizen kuolemua da lähtiettih tarkastuspaberit kainalos pihal, noustih regeh da ajettih toizih taloloih tarkastelemah löydyskö mustu pot`si libo mitah muu peitošnoi elukka korttiannoksii kohendamah.

Pekka Mischi

 

Tallukkakurssit

KRONIKKA

Ensimmäinen kurssilainen meillä Latvuksen Baba, nimeä kun hältä kysyttiin, niin hän oli vanhu raba. Hän ei pahasti kysele lupii, naulastu täyven pohjan trubii. Kyllä pojat tytöille virbiä laitto, mut´ Baba kun pyysi niin pojat sanoi: ”Ai, jai sormet jo ihan taittui”. Baba käil´ vippas ja kojih loikki, lähties sanoi: ”Gu ei virbii laitettu, ga töllöttähes kaikin”. Sooja koko päivän innolla tallukkaan pohjaa pistää, mut´ ilta kun hämärtyy, hän ei löydä sitä mistään. Soojalta aivan jo hiukset pystyyn nousi, minnekkäs se tallukkaan pohja nyt sousi. Soojalta huokaus rinnasta nousi: ” On tämä sodan aikakausi”. Tuhkasella hyvää suutarin taitoo, niinpä hän ryhtyikin tallukan laittoon. Pohjan hän kiinni nastoi, mut´ sehän meni aivan päinvastoin. Salaa hän sen viskas penkin alle ja loikki karkuun aivan kuin nalle. Olga touhulla ensin leikkas tallukkaat, sitten niistä tulikin vain tohvelin lallukkaat. Mut´ Olga kun tarkoin varastot urkki, niin hyvät tallukkaan päälliset siel´ kurkki. Muuten hyvin hällä työ luisti, totta kai, kun kultakin vilkaista muisti. Kurssilaisista pisin Virtelän Veera. Toikka ei voinut olla erossa yhtään. Hän tuli tohvelin tekoon, kantaen kortensa samaan kekoon. Se on kaikki rakkauden tulta, ajattele, poikatalossa kulta. Klaudia kun ei rakkaudes onnistu, niin sitä parempi tossukursseilla ponnistus. Tossuset tuli gu ”juablokkuset”, kašo vai tarkkah ettei niitä kuapattas. Harlen Veera viisas oli, pöyvän vieres koko ajan ryöhötti. Rohkei rokan särbää, mugai Veera, ensimäsekse tallukkaat valmisti. Kaikista hiljaisin meil´ kursseilla Raisa. Ei häntä kursseilla tainneet pojat auttaa. Voi näity poigii, et ugodnoi ni mil. Baba liian vanhu, Raisa liian nuori. Raisa yksin kursseilla kuitenkin hyvin suori. Ei kaikilla yhtä huono onni virbin teos gu Latvuksen Babal. Kyllä Niinan kassissa virbiä riitti. Paussipojan täytyi vartioon lähtee, mut´ lähteis teki virbiä, et niitä jäi ihan tähteeks. Niinan suu messingillä loisti, sanoi: ”Ei ole yhtä uutteraa poikaa toista”. Niinan sanoihin yhdyn myöskin minä. Vai tuleeko ehkä tästä muille kina? Paussi oli kunnon poika. Työtä pyysi multa, vaikka olikin toisen kulta. Arvostelu häneltä kyllä luisti, mut´ ahkerasti myöskin tallukkaan pohjaa suisti. Kaveri siis hetken minullakin oli, mut´ niin kuin sanotaan, suurin onni lyhyin on. Vai on Sulolan Niina hiljainen ollut, ei ole vanhempiin siskoihin tullut. Koko ajan hiselehti nurkkii pitkin viselehti. Kyllä se opettaja meijän kanssa kovat koki kun jokainen siinä vieressä hoki; ”Miten tämä, laitanko tälleen, tulooko hyvä, enkä osaa, liian on kova. Liian tuli suuri, minul on pieni, mitenpä virbin laitan? Minul´ neula katkei, minul ei ole märaššyy orastu”. Mut´ kuitenkin kaikil´ siel´ oli kiva, vaikka oli millo miski vika. Kärsivällisesti hän kaiken kesti, hänelläkin kun kulta vieressä kesti. Kyllähän Aunella kovasti työ luisti, Kemppainen hänen tallukkaita ahkerasti suisti. Mut´ Aunea vähän vahingotkin seuras. Kun hän teki tohveleita siskon, niin sai hän penkiltä pienen, pienen piston. Meillä oli muuten kummallinen kone. Kun vaan ei ollut mieluinen ompelija, niin heti teki topin. Parhaiten se ommella sellaisen antaa, joka eniten sulhasestaan surua kantaa. Kukkarossa vähän kai herrasverta, tarkastusmatkoilla kävi hän yläkerrassa joka kerta. Ei tahtonut työt häneltä luistaa, mutta illalla kyllä lapikas stepata muistaa. Viimeiseksi tänne saapuivat opettajaiset, vaikka nyt onkin jo lopettajaiset. Lanka oli jo aivan loppu, siitä tuli suuri hoppu. Johtajaopettajalla oli vieressä kerä, toisilla tekemättä koko terä. Mutta toisetpa kääntyivät neuvojan puoleen ja löytyihän siltä apua huoleen. Meidän pelleäpä ei kovin surut paina, koko sakin piti hän iloisena aina. Hänellä oli vieressä uusi kulta, ei kai muistanut entistä rakkauden tulta. Anni onnellisena siellä hihkuu, mut´ Iivarilta ihan jo hiki tihkuu. Anni aina rieijän teki, Iivari siitä virbin veti. Laiho meillä oli avulias Aatu. Siinä oli hyvä tallukkaan tekijän laatu. Hän on kovin hiljainen poika, ei hän turhan takia suuta soita. Lihava pappa meille lestiä teki, apua kun häneltä pyysi, sitä tuli heti. Minä olen 15-vuotias, kun joku ikää kysyi, mut´ kyllä hänellä lesti kädessä pysyi. Mukana oli myöskin Tauno Pentti, kursseilla hänellä kova tentti. Koko ajan hän nauraa kakatteli, nuoria tyttöjä vokotteli. Niina kovin kylmää pelkäs, kolmet päälliset päällekkäin telkäs. Kovasti suututti Niinaa, kun välillä opettajat vielä leikeillä piinaa. Eeva ja Lyyli kursseilla kovin hiljaisia ovat, sanoivat: ”Tytöt ajatelkaas, nyt on ajat kovat”. Liian paljon Raisa koneeseen luotti, kun kaiken päivää sitä vuotti. Mukana oli myöskin Anni Iipi, viimeisenä päivänä hän kursseille hiipi. Tallukka tuli kovin matala, Anni sanoi: ”Voi sun katala”. Kurssit kestivät neljä päivää, kohta Manssilan teillä tallukkaiden hännät häilää. Lämmintä meillä kokoajan riittää, siitä saamme näitä sotilaita kiittää.

Tämä kronikka on tehty tallukkakursseista, mutta kukaan ei saa suuttua turhista.

Kronikka esitetty tallukkakurssien lopettajaisissa 12.2.1943 Manssilan kasarmeilla.

Veera Mikkonen