9. Sodat ja kapinat

 ARTIKKELIN LYHENNELMÄT

Salmin kapina 1831 – tšuudo perigöh Jegor Ivanovitšin!

Vuonna 1825 kreivitär Orlov myi lahjoitusmaansa kahdelle pietarilaiselle kauppiaalle Fedul ja Sergei Gromoville. Kreivitär Orlov oli ollut talonpoikien verotuksessa helläkätinen ja pahoina pulavuosina jopa antanut heille veroja anteeksi. Uudet lahjoitusmaaherrat olivat toista maata: he alkoivat tiukasti periä kaikkia maksamattomia veroja talonpojilta, ja se nosti entisestään kansan kiihtymystä. Tässä vaiheessa Yrjö Neiglickistä oli tullut Salmin nimismies ja käräjillä velka-asioita ja ulosottoja hoitaessaan hänen hahmostaan alkoi kehittyä talonpoikien silmissä kaiken pahan ilmentymä. Kansan keskuudessa jo sanottiin: ”Jegor Ivanovitš, tšuudo perigöh!”. Vuoden 1831 kevään koittaessa tilanne kiristyi äärimmilleen ja nujakoita veroja kerääviä virkamiehiä kohtaan oli useita. Valituksia virkamiesten väärinkäytöksistä ja epäoikeudenmukaisesta käytöksestä tehtiin myös useita. Kansa kieltäytyi yhä verojen maksusta Gromoville sanoen, että ne maksettaisiin vain keisarin ukaasilla, jos sellainen heille esitettäisiin.

Kolera lähti leviämään maailmalle Intiasta ja kulkeutui sieltä vääjäämättömästi vuoden 1830 aikana myös Venäjälle, Moskovaan ja Pietariin ja siitä eteenpäin Eurooppaan. Useat kymmenet tuhannet ihmiset kuolivat sairauteen epidemian aikana. Vuonna 1831 kolera levisi Suomeen ensin laivojen mukana Viipuriin, Helsinkiin, Porvooseen ja Turkuun. Pelättiin, että se voisi levitä myös Aunuksen kautta Karjalaan ja siksi myös Suomen suurruhtinaskunnan rajalle Salmiin perustettiin väliaikaisia sairaaloita eli karanteeneja tautiin mahdollisesti sairastuneita varten. Karanteenissa oli oltava 14 päivää, ennen kuin tulija päästettiin maahan. Salmiin Aunuksesta saapuneet ihmiset sijoitettiin näihin laitoksiin, joita oli meriliikennettä varten Lunkulansaaren Lehonnenässä ja maanteitse saapuvia varten Virtelän tullin naapurikylässä, Grosnoissa. Varsinaisen karanteenipuolen lisäksi laitoksissa oli sairaalapuoli koleraan jo sairastuneita varten. Kesällä 1831 ensimmäiset sairaat saapuivat jo Aunuksen suunnasta. Grosnoi ja Manssila julistettiin saastuneiksi alueiksi ja kaikkia ihmisiä kehotettiin välttämään naapureitaan. Sairaita ihmisiä saapui jatkuvasti lisää Aunuksesta. Kun vielä pernarutto samanaikaisesti tappoi karjaa ja hevosia Manssilassa ja muuallakin Salmissa, oli koko kansa suuren pelon vallassa.

Salmin kapinan alkuunpanija ja kansan pääyllyttäjä oli miinanalainen Andrei Afanasjeff, joka uskotteli kyläläisille, että karanteenilaitoksissa sairaille annetut lääkkeet olivat myrkkyä ja että viranomaisten tarkoitus oli vain tappaa koko pitäjän väestö. Miinalassa järjestetyssä kansankokouksessa Afanasjeffin johdolla päätettiin, että Salmin Lunkulansaaren Lehonnenässä ja Grosnoissa olevat karanteenit tuhottaisiin. Lehonnenässä asui myös nimismies Neiglick, joka karanteenin tuhoamisen lisäksi murhattiin samassa yhteydessä raa’asti kiduttaen. Myös muut paikalla olleet virkamiehet, kirjuri Heikki Hasselqvist ja siltavoudinpoika Jaakko Kekäräinen pahoinpideltiin.

Kapinaan osallistuneita ja tuomiolle joutuneita Manssilan ja Virtelän miehiä oli 13 kappaletta. Koslovin suvusta ”rautoihin” joutui samanaikaisesti kolmen eri sukupolven edustajat. Kaikki tuomitut saivat ankarat rangaistukset.

 

Sotavanki-herrasmies

SOTAVANKI-HERRASMIES

Jatkosodan aikana oli yleistä, että siellä missä oli vankileirejä, vankeja sai ottaa esimerkiksi maataloustöihin ja ilmeisesti myös esimerkiksi polttopuiden tekoon. Salmin Manssilassa oli tuolloin kaksikin vankileiriä. Tämä vanki, josta nyt kerron, oli lastenkodin eräässä ulkorakennuksessa, ellen väärin muista, riihessä.

Hän oli ukillani, Nikifor Salmisella hyvin usein kaikenlaisessa maataloustyössä. Se, että kerron tästä Sergeistä, johtuu siitä, että hän oli poikkeuksellinen ihminen. – Vankejahan ei ollut lupa jättää yksin eikä pelkästään naisten tai lasten “huostaan”. Ukkini oli kuitenkin jo vanha mies sekä jo silloin puolisokea, joten tuosta määräyksestä ei voinut pitää kiinni, eikä se ollut tarpeenkaan. – Sergei, joka muuten oli miltei täsmällinen jäljennös tunnetusta venäläisestä painijasta, Aleksanteri Karelinista. Muistattehan tuon raskaansarjan miltei voittamattoman edustajan, ison komean miehen, joka painipiireissäja niiden ulkopuolella oli nimetty myös “Venäjän karhuksi”.

Kun aamulla vein Sergein nurmille sarkaojaa perkaamaan ja illalla kävin noutamassa pois, hänellä oli aina kimppu pajunoksia. Kun hän sitten seuraavana päivänä taas tuli töihin, oli pajuista koottu taidokas kori tai kaksikin, mitkä hän oli iltapuhteenaan yksin tai kaverinsa kanssa punonut. Ja tätä tapahtui hyvin usein, niin että kyllä meillä ja sukulaisilla sekä tuttavilla koreja riitti.

Erään kerran, kun äitini oli sattumalta käymässä meitä tapaamassa, piti äidin sisarelta käydä lainaamassa ompelukonetta. Ukki lähetti minut hakemaan Sergein ojankaivusta. Kysyin ukilta, mitä minun tulee venäjäksi sanoa,että hän ymmärtäisi. “Sano damoi skarei”.” Sergei, damoi skarei”. Sergei lähti kiiruusti mukaani ja kertoi ukille, että oli luullut jotain vakavaa tapahtuneen. No ukki taas valisti Sergeitä, että tämän tulisi ottaa hevonen ja äitini ja minun kanssa noutaa ompelukone. Lähdimme hevoskyydillä matkaan. Erään suoran päässä näkyi tulevan musta henkilöauto, jolloin Sergei nappasi äkisti puseron päältään ja laittoi sen pehvansa alle. Kun auto oli ohittanut meidät kysyi äitini, miksi hän näin menetteli. Sergei kertoi, että hän tietää ettei vankia saa laittaa naisten ja lasten seurassa mihinkään ja ettei isännälle, siis ukille, tulisi mitään ikävyyksiä. hän varmuuden vuoksi riisui puseronsa, jonka selässä oli puoli metriä korkea valkoinen V – kirjain, osoituksena juuri siitä, että kyseessä oli vanki. Auton mentyä hän puki taas puseron päälleen .Kiitokseksi tämänkaltaisesta huomaavaisuudesta ja muista hyvistä teoista SergeilIe annattiin ylimääräistä ruokaa ja tietysti kiitokset valppaudesta ja inhimillisyydestä. Tämä valkovenälainen Sergei kertoi, että jollei hänellä olisi ollut perhettä kotimaassaan hän olisi pyrkinyt saada jäädä Suomeen, kun sota aikanaan päättyy. Eri asia tietenkin sitten on, olisiko se onnistunut, mutta tämänkaltaisiin venäläisiin olisi ilo tutustua nytkin.

Mikko Mikael Salminen