Muistelmia kotikylästäni Manssilasta

Taustaa

Olen Manssilan poikia vuodelta 1934. Sitä ikäluokkaa, joka on omakohtaisesti nähnyt kylämme ennen sotien aiheuttamaa hävitystä. Taidanpa olla viimeisiä, jotka eivät olleet käyneet siellä sitten vuoden 1944 juhannusaaton. Lähdimme silloin sieltä 30 neuvostoliittolaisen laivan ja niitä tuhoamaan tulleiden suomalaisten lentokoneiden, ja puolustamaan tulleiden neuvosto-koneiden välisen taistelun ollessa täydessä käynnissä.

Katselin tuota sotaa Suurenmäen rinteessä talvisodan aikana tehdystä ampumahaudasta, (joka muuten on vieläkin paikallaan) kuin tarjottimelta ja samasta ampumakuopasta kuin muutamat paikalle osuneet sotilaat. Siihen aikaan mäen rinteessä oli nuorta lepikkoa, joka taipui kuin vilja heilimöidessään, kun koneet kaartoivat toisensa kimppuun. Nykyään samalla paikalla on mäntyjä, joiden välistä voi yhäkin nähdä Laatokan ulapan. Käy ja totea itse.

Tuo 60 vuoden tauko ei ollut tietenkään sitä, että en olisi kaivannut kotikylääni, vaan sitä että olin ajatellut säilyttää sen muistissani sellaisena, kuin 10-vuotiaan pojan päähän oli tallentunut. Kun kuitenkin luin serkkuni tyttären Irenen matkakertomuksen tästä lehdestä vuodelta 2003, tulin toisiin ajatuksiin. Kun minulla oli mahdollisuus osallistua matkaan samassa seurassa, en voinut olla lähtemättä. Tahdoin myös osallistua siihen, että jälkeeni jääville sukupolville muodostuu mahdollisimman oikea kuva juuriltamme Karjalasta.

Sitten tämä rajan läheisyys ja sen mukanaan tuomat haitat/hyödyt. Manssila ei ollut kirkonkylä, vaikka siellä kirkko olikin, eikä Salmi kaupunki, vaikka se oli aikanaan saanut kaupungin oikeudet ja vaikka siellä oli kadut.

Terveydenhoitoa

Manssilassa ei myöskään ollut lääkäriä, mutta kasarmeilla oli lääkintämies, joka ei ollutkaan mikään puoskari. Sattui kerran niin, että olimme ukin kanssa hevosella ja kärryillä lokakuisella nilppukelillä Virtelän tjoutan luona käymässä. Tjouta oli ukin sisko, joka aina siellä käydessäni tarjosi vaaleanpunaisia pikkuleipiä, mikä ihme! Tjoutan talo oli viettävässä rinteessä ja lattia saman verran kallellaan. No enpä ole kuullut, että sen vuoksi olisi tapahtunut mitään haaveria. Mutta sillä kertaa lähtiessämme, ukki astui vesimärälle jäätikölle ja jalka lipsahti sillä seurauksella, että hän kaatui ja löi nenänsä jäätikköön. Nenänpäästä irtosi palanen. Ei siinä muu auttanut kuin käydä kasarmilla lääkintämiehen luona, joka ompeli palasen kiinni. Siitä lähtien ukilla oli rengasarpi nenänpäässä, mutta ei se mitään haitannut. Onneksi olimme löytäneet palan ja käärineet sen puhtaaseen nenäliinaan.

Kerran taas laskimme lastenkodin rinteessä potkurilla.  Rinne oli erityisen hyvä tuohon tarkoitukseen. Sen korkeus oli n 12,5 m ja 200 metrin matkalla kaltevuus oli noin 6,25%. Harakan Aune piti leukaansa potkurin ohjaustangolla, ja kun oli kova vauhti ja eteen tuli jyppyrä, Aunen leuat lonksahtivat yhteen ja kieli jäi hampaiden väliin. Voi miten paljon verta suusta tuli! Onneksi Aunen koti oli lähellä tienreunassa  ja sieltä oli kasarmin lääkintämiehen luokse lyhyt matka käydä ottamassa kieleen muutamia tikkejä. Me riähkytukut lauloimme sen jälkeen ” Harakalta katkesi kieli, harakalta katkesi kieli”. Kun Aune vuosia myöhemmin tuli vastaan Helsingissä, panin merkille, ettei siitä potkurimäen vahingosta ollut jäänyt mitään haittaa, kieli pelasi kuin ennenkin, hänet tunnettiin kielevänä ja vilkkaana.

Eräänä pääsiäisaamuna heräsin elämäni pahimpaan korvasärkyyn. Enpä ole ikipäivänä selvinnyt niin äkkiä vaatteisiini kuin silloin. Juoksin hankia pitkin yli Harakkamäen ja Kirkkomäen lastenkodille, missä lääkintämies silloin majaili. ”Vai on pojalla korvasärkyä” sanoi hän ja näki, että tosi on kyseessä. Hän laittoi hellalle metalliseen kippoon ainetta  ja kuin tinanvalaja kallistettuaan päätäni lorautti aineen korvaani. ”Eikö sinua polttanut” ovat kaikki kyselleet. Tunsin vain suunnattoman helpotuksen ja ikinä sen jälkeen ei ole korvaani särkenyt. Tämän johdosta olen aina kiidättänyt omatkin korvasärkyä kärsivät lapset lääkärille vaikka keskellä yötä. Nykyisin ei vain enää tunnu olevan näitä ”tinoja”.

Kauppareissu

Asuin lapsena ukkini ja mummoni kanssa. Äitinihän oli Valamossa poikakodin johtajana ja isä oli kuollut kuusi tuntia ennen syntymääni. Minulla ei ollut lähellä ketään leikkikavereita, vaan touhuilin yksin. Joka-aamuinen työni oli etsiä kanojen yön aikaan tekemät munat ja toimittaa ne mummolle. Hän keitti aina välittömästi yhden munan ikään kuin työpalkaksi.

Karkkeja ei silloin ollut muulloin kuin jouluna ja silloinkin ne roikkuivat joulukuusen koristeina. Eräs aika, jolloin saatoin saada siniseen peltirasiaan säilöttyjä Montpellier-hedelmäkaramelleja, olivat äititätini vierailut. Hän oli siis äitini, mutta kun hän kävi noin kaksi kertaa vuodessa, olin hänestä vieraantunut. Varmuuden vuoksi kutsuin häntä kuitenkin äititädiksi. Mummoani nimitin mammaksi ja ukkia didjaksi.  Eräs poikkeuksellinen tapaus kuitenkin tapahtui, ja sain ostaa kaupasta karamelleja. Mammalleni tuli vieraita kylään ja hän antoi minulle markan kolikon ja pyysi minua noutamaan kaupasta sitä ja sitä, en muistanut mitä, mutta muistin että lopuskal njamuu. Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä, kun jo olin Valosuolla ja päässäni takoi: lopuskal njamuu, lopuskal njamuu. Jossakin välissä kyllä kävi mielessä, että mitähän minun piti hakea mutta näin vain mielessäni ne lasisissa purkeissa olevat erilaiset njamut, joista kauppias varmaankin pyytäisi valitsemaan mieleisiä, a miitustu njamuu? Kun edellinen asiakas sitten viimeinkin läksi, kysyi Yrjö: A midäbö Mikkonje? Vastasin: Lopuskal njamuu! No hyvä, vai midäbö ielpäi? Ja vaikka Yrjö kuinka juohatteli, midäbö mamma oli lähettännyh hagemah, emmo sidä löydännyh. Lopulta Yrjö totesi: Käyhäi juokselda mammas luo da tiijustele midä ielpäi, da lopuskal njamuu. Kävin ja kerroin:  Tsuajuu da lopuskal njamuu…

Itä- ja länsirajalla

Kun katselen karttaa, tulee mieleeni eräs maantieteen tunti Manssilassa. Olin yläkansakoulun neljännellä luokalla ja kävimme läpi Suomen karttaa. Opettaja tuli karttakeppeineen Tornion kohdalle ja valisti meitä asiantuntevasti: Ja tästä kun lähdetään pohjoiseen Tornionjokea pitkin, tullaan varsinaiseen viidakkoon suurine puineen ja aluskasvillisuuksineen. Kuuntelin tarkasti ja piirsin mielessäni kuvaa, joka lähenteli Tarzan-kirjojen maisemaa liaaneineen ja köynnöksineen. Ajattelin, että pääsisinpä joskus Tornioon tai jopa Kilpisjärvelle tai Inariin, niin sepä vasta olisi seikkailu! Onkohan kukaan koskaan saavuttanut toivomaansa niin pian ja täydellisesti kuin minä?  Tuo maantiedon tunti oli kevättalvella 1944. Muutin Tornioon kesällä 1945 ja siitä hetkestä vuoteen 1965 olen kiertänyt Lapin niin tarkkaan, että harvalle se on yhtä tuttu. Joku vuosi olin suojärveläisen Tajakan Väinön kanssa Tengeliöjoen suulla Aavasaksalla. Maasto oli metristä kahteen metriin tuulenpieksämää pajukkoa siellä täällä, mutta enimmäkseen aukeaa noin viisi kilometriä pohjoiseen. Pakkasta -28C ja tuuli niin kovaa, että vaakituskone vaivoin pysyi pystyssä.  Väinöllä oli sentään puoliturkki ja valtavat vualenzat, kun minulla oli vähän kesävaatteita vahvemmat kamppeet. ” Ja tästä kun lähdetään pohjoiseen Tornionjokea pitkin, tullaan varsinaiseen viidakkoon”, totesin opettajan sanoin Väinölle.

Mikä meidät on pannut Laatokan rannalta Aavasaksalle, kysyn, vaikka hyvin tiedän mikä. Ja joskus jopa ihan toivoin pääseväni tähän viidakkoon, perhana, en paremmin sano! Minä ja äitini sekä yhdeksän muuta manššilikkoa tuli Tornion kaupunkiin evakkona, kuka mistäkin syystä.  Yksi kokemus meitä kaikkia yhdisti. Olimme rajakylästä ja sitähän Torniokin oli, mutta eri rajalla.  Manssilan kartalla oli rajan takana Kauhun laakso. Torniosta Haaparantaan mentyään olisi hyvin voinut kuvata sitä Eedenin kukkuloiksi tai melkeinpä taivaan valtakunnaksi aineellisesti ajatellen. Kaiken kaikkiaan rajan läheisyyden hyvät puolet tulivat siellä esiin moninkertaisina ja voisi kai sanoa, että oli siunauksellista saada elää silloin länsirajalla.

Torniossa työskentelin samassa huoneessa pohjanmaalaisen rakennusmestarin Yrjö Keskitalon kanssa, joka oli vuonna 1927 ollut kuivattamassa suota ukkinikin ”nurmilla” Manssilassa. Nämä nurmet sijaitsivat kartalla Manssilan kylästä etelään. Kun laskeuduimme kylän kohdalla metsään, jota kutsuttiin Keiluksi, tulimme kohtaan, jossa oli jyrkkä törmä. Ei ole vaikea päätellä, että tämä on ollut joskus Laatokan rantaviivaa ja tuolloin Manssilakin olisi ollut melkein rannalla. Nurmet jatkuivat täällä Salmiin päin erinimisinä: Vehkasuon, Alhon ja Karkunnurmet. Kun menimme joskus Manssilasta rajan pintaa Laatokalle päin, oli mukava kävellä valtaojien hietamaata olevaa joenpohjaa paljasjaloin.  

Vanjushovin kohdalta kuljettiin ennen Laatokan rantaan. Tämän tien varrella oli ensin Luipakko, missä paimennettiin yleensä karjaa. Aina kun näen tai kuulen tuon nimen, tulee mieleeni paimenpojan sunnuntai -laulu: ”jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan”.  Luipakko oli reheväkasvuinen ja kostea  rentukoiden kasvupaikka. Siksi kai se oli myös hyvä luonnonlaidun. Saarijärven jälkeen alkoivat Karkun kankaat, joilta kerättiin teeaineksia. Mieleeni on jäänyt, että kasvia kutsuttiin Bohoridsan heinäksi, mutta kukaan ei ole osannut sanoa, mikä kasvi on kyseessä. Näiltä seuduilta käytiin juhannuskesällä hakemassa saunavastat. Manssilan seudun parhaat sienimaastot taas olivat Rajaselän tien varrella- Mellitzöin jälkeen tulevat sekametsärinteet, missä sieniä oli ”lauttanaan”.

Mikko Mikael Salminen 20.9 2004

(puhtaaksikirjoitus ja editointi Aila Kumpulainen)