Potši-Miitrei, se mi kaupit`tsi Sakkolan poršahii, kazvatti potšin yheksänkuuhisekse da se taki oli lähembä sadakaksikymmenkilonè. Se olis pidännyh luovuttua yleiseh kulutukseh – kansanhuollol – kyllähäi Miitrei sen tieši, vai häi duumait`si sto gu häi potšin myöbi, n`i se andaa rövähyttää dèngua.
Akat oli kyläl paistu, sto ne elukat tagavarikoijah mit ei olla kirjoil, eigo nìis omistajil jätetä lihua nì kiluo, da vie sakotetah.
Miitrei oli lujaluondon`e mušikku, elukat pyzyttih hänen käis, gu häi hivotun veitšen da rivolin ker lähti liäväh potšii hengelottamah. Vai ravieh se hänel käi, gu oli kiireh da pidi peitotši kogo ruaje ruadua. Dai kiireh oli Opalgi, Miitrein akal, gu hiilaval veil potšin ruhuo valeli Miitrein teräväl veitšel ajelles karvoi.
Gu hyö potšinruho oli suadu puhistettuu, Miitrei tuattah, akkah da lapsien ker sen kandoi gornìt`tsah gu muijal ei uskaldannuh sidä jättiä. ”Opittelen tädä konstii eigo Jumal auttas” duumait`tsi Miitrei. Sit hyö potsin ruho nostettih stolal, da Miitrei kirvehel tazoitteli sen tagajalgoi da lyhendeli vie edujalgoi da pan`i sil mysyn piäh. A akku peitti sen valgiel laganal, vedi gardii`nit ikkunoin edehda peitti käs`paikal zirkkalon. Gu gornittšu oli bryzankointäh jätetty kylmil, da ikkunat oldih jiäs, da gu Miitrein tuatto laski gluandansavun, oli potsinruho gu oigei poko`niekku oigies paikas da kui karjalas oli taba menetellä.
Huondekselhai ne kansanhuollon herrat tullah – kui täs käynöh, duumi Miitrei. No, huondes gu valgeni, herroi kahahti reillin`e pihah. Heis kaksi lähti tarkastamah riihty, saraidu da aittoi, a toiset kaksi tuldih pert`tih paperiloin ker. Miitrei tämän arbai da oli jo akkuadah ja lapsiidah n`euvonnuh kui heijän pidää näytellä herrointulduu tarkastuksel. Dai mugai hyö ruattih. Pidihäilapsiengi suaha tuattah lubuamat n`amut, d`engat, kengät da muut hyvät da senttäh hyö jo herroin pert`tih tulles allettih ”pokonniekan” ymbäri huuvella da kidua kiskuo: Mummo kuoli – baba kuoli – minttäh baban pidi kuolla – olishai vie voinuh eliä – oh babababa miksi meijät jätit” da kui oli tuatto n`euvonnuh da käskennyh da kui hyö ise näytellä maltettih.
Gu nen`goman`e itku da pajatus gorn`ittšas kuului ga eihäi herrat voinu olla menemättä kat`somah minttäh sie mugalei jielot ollah. Hyö avattih uksi da nähdih pokon`n`iekku lauval, a emändy ulvahtih iänel itkemäh. Herrat ei mendy perembäl, gu kylmäs gorn`itsas gluadansavu läimähtih muga pokon`n`iekal. Hyö kyzelemäh kui vanhu pokon`n`iekku oli, mih taudih häi kuoli, milloi piettö haudajazed da mugalei kui tämmözis tabauksis kyzelläh. Da Miitrei n`urakol mielel vastaili heijän kyzelemizih da oli pahoillah gu olis kogo perehen elämämennyh pokon`n`iekan matkah. Sit häi vie lisäi – vai kaikkienhai meijän pidää lähtie tuonilmazil gu kel oma aigu tuloo. Da akku vai lisäi iändy da kruot`skuigu olis jo itsegi ollut hengie heittämäs. Eigo n`i lapset itkuh piästyy voidu alevuo.
Täl`l`astu menuo ei herrat voidu pitkäh katsella da senttäh hyögi pahoiteldih moizen mielehizen ihmizen kuolemua da lähtiettih tarkastuspaberit kainalos pihal, noustih regeh da ajettih toizih taloloih tarkastelemah löydyskö mustu pot`si libo mitah muu peitošnoi elukka korttiannoksii kohendamah.
Pekka Mischi
