Kalastusharrastus talvisaikaan Laatokan vesillä oli varsin vähäistä 1920-30 luvun rajakarjalassa, talvimyrskyjen ja niiden aiheuttamien taloudellisten menetysten vuoksi.
Kun muistelee pyyntitapoja, niin ei niitä konsteja paljon ollut. Talvinuottaus ja matikan kudun jälkeen koukkupyynti, viimemainittu oli monelle enemmänkin kuin harrastus. Kyllähän jotkut pyydystivät Madetta talvikaudet, mutta meri oli niin isoalainen, että kyseistä kalaa oli vaikea löytää viljemmälti, kudulle kyseinen herkku hakeutui hyvissä ajoin jonkun luodon tuntumaan ja kudun jälkeen sen sanottiin olevan nälkäinen. Manssilassa oli lähiveden perinteinen mateenpyyntipaikka noin yhdeksän kilometriä merirannasta oleva Grescha niminen umpiluoto.
Kyllähän kun ajattelee senaikaista elämää ja elosta, niin vaatimattomasti ja vähällä ihmiset toimeen tulivat. Ei ollut kyytivälineitä kalastajilla muuta kuin apostolin kyyti. Manssilastakin tuli Greschaan matkaa; kolme kilometriä merirantaan (Laatokan rantaan), siitä Kallivoisiin ja vieressä olevaan Zäyreikön luotoon, josta kuusi kilometriä pyyntiluodolle siis kaksitoista kilometriä yhteen suuntaan. Eikä niillä ollut kaksiset eväät eikä kamppeet – maitopullo ja leivänkannikka – nekin jäässä. Liekö termospullo ollut siihen aikaan keksitty.
Manssilassa oli erikoisen pyhityksen saanut nuottapyynti niin kesällä kuin talvellakin. Muilla tavoin kalastaminen oli toisarvoista, siks´toiseks` kun esimerkiksi haukia ei juuri arvostettu enemmän kuin särkiäkään. Perinteet kai liene olleet suurin tekijä nuottaamisessa. Kun Venäjän vallan aikaan Manschilisto sai vetää nuottaa vaikka Viteleen asti, niin kuin tekivätkin, apajapaikkoja oli tosiaankin Viteleenjokisuulle asti. Rajan mentyä kiinni Suomen itsenäistyttyä, jäi Manssilan kalastuskunnan alueelle vain kolme apajapaikkaa. Niitä sitten koluttiin kahden nuottakunnan voimin jatkuvasti joka kesä (yhdessä nuottakunnassa oli kymmenen taloa eli miestä pyynnissä) niin, että saalis ei kaikistellen naurattanut. Mutta talvinuottauksestahan minun piti kertoa.
Tuli tässä mainittua matikan koukkupyynti, niin muistuu mieleeni eräs tapaus kun miehet olivat Greschassa kokemassa matikkakoukkuja, niin yllättäen jää särkyili lautoiksi ja kolme kalastajista jäikin ajelehtimaan merelle. Kolme vuorokautta he olivat meren armoilla, kunnes tuuli kuljetti heidät Mantsinsaaren rantaan, josta patteriston miehet korjasivat heidät turvaan. Tapaus sattui vuonna 1938. Kalastajat olivat: Mikko Ivaninpoika Harle, Mikko Ivaninpoika Vainanen Jeschoi ja Niilo Alanko, Romoin Koljka.
Talvinuotan veto tyrehtyi tosiaan kokonaan merellä, koska vuosien saatossa oli menetetty paljon ihmishenkien, hevosten ja materiaalin suhteen. Talvimyrskyt olivat jokavuotisia ja jäät usein sen takia rikkoutuivat lautoiksi, milloin pienempiin milloin suurempiin osasiin. Manssilan kalastusseuran I nuottakunnan viimeinen talviapaja meren puolella vedettiin mahdollisesti vuosien 1929-30 talvella. Pientä nuottaa kyllä vedettiin sisäjärvissä, kuten Saarijärvessä sekä Likojärvessä jokunen kerta talvessa.
Mainittu vuosi on jäänyt mieleeni samoihin aikoihin kuolleen läheiseni johdosta. Tapaus oli nimittäin sellainen, että nuotta-apaja oli juuri saatu vedettyä nostoavannolle ja kalat povesta jäälle, kun alkoi luoteesta kuulua kuin ukkosen kumua joka läheni apajapaikkaa, joka oli Kallivoisen ja Greschan välillä. Ei aikaakaan kun railo ilmestyi nostoavannon ja rannan Kallivoisen tuntumaan. Kalamiehillepä tuli kiire kääntää hevoset mantereen suuntaan ja laukalla kohti Kallivoista, koska railo alkoi olla jo parimetrinen – hevosparat juoksivat kuin henkensä edestä ikään kuin aavistaen tilanteen vaarallisuuden. Hevosista nuorempi ei kyllä kastellut takasiaan railovedessä, mutta vanhemmalle se teki tiukkaa, mutta miesavulla köysillä jelpattiin toinenkin hevonen kuiville. Onneksi sattui olemaan köysikela reessä. Miesporukka alkoi joukolla päivitellä sitä kun kallis merinuotta jäi lautalle ja kalatkin jäivät kotkien ruuaksi. Viis kaloista, tuumas Jetka Mikkonen, Grosnoin velho ikuinen, sieppasi köyden pään ja punoi vyötärönsä ympärille, sitten pulahti hyiseen veteen kuin norppa ikään ja alkoi uida polskuttaa kohti lauttaa, jossa oli nuotta. Railon leveys lähenteli pariakymmentä metriä ja kasvoi jatkuvasti, lautan seilatessa aavalle ulapalle kohti Lotinapeltoa. Pian Jetka oli uinut poikki railon ja oli kapuamassa lautalle alkaen solmita nuoraa ainoihin huutaen “andakkua löysii da käskekkiä hebuo”. Niin alkoi nuotan uitto poikki railon mantereelle päin ja samaten pulahti Jetka vetten, uiden kohti miesjoukkoa. Joku huusi “Jetka! Ripu nuoras kahtell käill – stobi et kangistu”. Ei tehonnut se neuvo Jetkaan – hän jatkoi uintia omin päin kohti Kallivoisten rantaa ja porukkaa.
Kalmankalpeat hiljaiset miehet seurasivat jännittyneinä elämän ja kuoleman näytelmää niin järkyttyneinä, etteivät älynneet auttaa Jetkaa railosta ylös ennen kuin Jetka oli jo rannalla. Serkkuni Pekka Alanko (Iivanan Pekko) kysäisi Jetkalta: “Oligo vilu vesi? Jolloin Jetka tarrasi Pekan rinnuksiin aikoen tyrkätä hänet railoon sanoen “Mene opittele”, mutta toiset nuottamiehet estivät Jetkan aikeen.
Tähän tarinaan päättyi talvinuottaus Laatokan merellä Salmin Manssilan rantueella – ja Jetkan ansiosta onnellisesti. Miesten palattua koteihinsa illan kajossa, myrsky senkun yltyi. Seuraavana aamuna me pojat hiihtelimme Kallivoisiin katselemaan Alppeja Kallivoisten ja Zäyreikön rannoille. Jäät olivat ahtautuneet noin kymmenen metrin kokoisiksi alpeiksi – Kyllä ne kevättalven auringossa hienosti kimalteli ja norpille oli kehkeytynyt oivalliset pesäpaikat.
Näin muisteli Hilipän Puavil eli Pauli Alanko
