Koulumuistoja Manssilasta 1930-luvulla

Yritän tässä muistella, millaista oli koulunkäynti 70 vuotta sitten joskus 1930-luvulla, silloin kun minä kävin koulua. Kävin kansakoulun Salmin pitäjän Manssilan kylässä, joka sijaitsi melkeinpä entisellä (Neuvostoliiton) rajaviivalla. Rajan läheisyys loi synkän varjonsa koululaistenkin elämään. Pienestä koululaisesta aseistetut venäläissotilaat näyttivät kovin pelottavilta kiväärien piipuissa sojottavine pistimineen. Kulkihan heidän partiopolkunsa vajaan kahden metrin päässä koulutiestämme. Monta kertaa päivässä he marssivat sitä edes takaisin, joten ei voinut välttyä näkemästä heitä päivittäin. Kerran venäläispartio ampui meidän Piku-karhukoiran. Koira vihasi niitä silmittömästi, seurasi niitä raja-aidan tällä puolen, ja räkytti niin kauan kuin niitä näkyi, joten viha taisi olla molemminpuolinen.

Nykyään lapset kuljetetaan taksilla kouluun. Me emme osanneet edes uneksia sellaisesta. Muistan ne monet kirpeät pakkasaamut, kun lähdimme tarpomaan koulutietämme. Pakkasta saattoi olla jopa yli -30 astetta, tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla, lumi narskui jalkojen alla ja pakkanen puri. Kouluun oli lähes kaksi kilometriä. Se oli kuljettava jalan aivan pientenkin koululaisten, oli sitten pyry tai pakkanen. Laatokalta puhaltavat tuulet kasvattivat teille valtavat lumikinokset ja saimme kahlata lumessa nivustaipeitamme myöten. Saappaanvarret menivät lunta täyteen, jalat olivat aivan turtana, kun pääsimme kotiin, sillä silloin ei teitä aurattu. Mieleeni ovat jääneet myöskin ne viimaiset vihurit, jotka Laatokalta puhalsivat luihin ja ytimiin puutteellisen vaatetuksemme läpi. Tytöt eivät silloin käyttäneet pitkiä housuja. Puolivälissä koulutietämme oli erään talon sauna aivan tien vieressä. Saunan eteisessä oli pe nkki ja sinne menimme usein suojaan ja levähtämään, että jaksoimme jatkaa tietämme.

Nykyään puhutaan paljon koulukiusaamisesta, mutta ei se silloinkaan vierasta ollut. Koulumatkoillamme melkeinpä päivittäin tyttökaverini kanssa jouduimme erään meitä isomman pojan kiusaamiksi. Ensin hän mukiloi ja sitten sieppasi päähineet ja heitti ne kauas lumihankeen.

Koulupäivät olivat pitkiä, järjestysviikolla ne venyivät iltamyöhään. Jokainen joutui vuorollaan järjestäjäksi. Opettaja määräsi järjestäjät viikoksi kerrallaan, kaksi oppilasta luokasta. Järjestäjien tehtäviin kuului lämmittää ja siivota luokat koulutuntien päätyttyä. Puut oli kannettava koulun liiteristä, joka ei ollut aivan lähellä. Luokkien siivoaminen oli raskas tehtävä sen ikäisille lapsille.  Painavat pulpetit oli siirrettävä pois paikoiltaan, että sai lattian lakaistuksi pulpettien alta, ja siirrettävä ne taas takaisin paikoilleen. Pulpetteja oli kolmessa pitkässä rivissä, sillä oppilasmäärät luokilla olivat suuret. Manssilassa sijaitsi Salmin kunnan lastenkoti, joka lisäsi oppilasmäärää melkoisesti. Kun lattia oli siivottu, pyyhittiin pölyt pulpeteista ja pestiin luokan taulu. Fuskata ei saanut ja opettaja kävi tarkastamassa, että kaikki oli kunnossa ja  pulpettirivit suorassa. 

Uunien lämmitys kesti armottoman kauan. Luokat olivat suuria ja korkeita, täytyi lämmittää ainakin kaksi pesällistä. Kotiin ei päässyt ennen kuin sai pellit kiinni. Opettaja teroitti, että peltejä ei saa laittaa kiinni, kunnes sininen liekki näkyy hiilloksen päällä. Siinä sitten kyhjötettiin uunin vieressä väsyneinä ja nälkäisinä tuijottamassa koska se sininen liekki häviää. Oli jo iltapimeä ennen kuin päästiin kotiin lähtemään. Olen nyt aikuisena usein miettinyt, kuinka ajattelemattomia opettajat olivatkaan. Eivätkö he olisi voineet laittaa peltejä kiinni, kun asuivat aivan luokkien seinän takana, ettei meidän olisi tarvinnut tuntikaupalla vahtia sen sinisen liekin hiipumista.  Olen aivan varma siitä, että nykyajan koululaiset eivät tällaisia töitä tekisi-eivät edes pystyisi, sillä he ovat päässeet elämässään paljon helpommalla. Siihen aikaan lasten oli tehtävä töitä pienestä pitäen, mihin vain kykenivät. Meille oli itsestäänselvyys, että töitä oli tehtävä niin koulussa kuin kotonakin.

Opettajia yleensä kunnioitettiin ja toteltiin, heillä oli auktoriteettiä. Oppilaissa oli kuitenkin aina uppiniskaisia, tottelemattomia yksilöitä, joihin ei sana tehonnut. Samoin oli opettajissakin äkkipikaisia ja hermonsa hallitsemattomia.  Muistan joitakin tapauksia, kun opettaja kävi oppilaaseen käsiksi ja käytti väkivaltaa. Nykyisinhän tämä ei ole sallittua, vaikka joskus tuntuu siltä, että syytä olisi. Hyppisivät vähemmän opettajien silmille. Alaluokilla meillä oli hyvin äkkipikainen opettaja. Hänellä oli tapana laittaa tyttö ja poika vierekkäin istumaan, etteivät supattelisi keskenään. Kerran vieressäni istuva poika pyysi minulta pyyhekumia. Opettaja kai luuli, että supatellaan. Mitään kysymättä hän tuli pojan luo ja komensi ”kädet pulpetille”. Sitten hän löi viivottimen syrjällä niin voimakkaasti, että mustanpuhuvat juonteet nousivat sormiin. Tällä samaisella opettajalla oli muitakin epäinhimillisiä kuritusmuotoja. Jos  oppilas ei osannut läksyjään tai jostain muusta syystä joutui nurkkaan häpeämään, hänen olonsa täytyi tehdä mahdollisimman tukalaksi. Niinpä sinne nurkkaan oli polvistuttava karkean hiekan päälle, kädet ylös ja käsillä oli kannateltava koivuhalkoa. Voi vain kuvitella, kuinka kauan pieni alaluokkalainen jaksaa tässä asennossa olla.

Yläluokilta on jäänyt mieleeni eräs laulutunti. Opettaja laulatti tytöt ja pojat erikseen ja kun me tytöt olimme laulaneet opettaja sanoi ” tytöt rääkyy kuin varikset, otetaanpas uudestaan paremmin”. Me loukkaannuimme, emmekä laulaneet käskyistä huolimatta. Silloin opettaja suuttui ja komensi tytöt polvilleen käytävälle pulpettien viereen. Hän tuli hyvin kiukkuisen näköisenä, upotti toisen käden sormet toisen tytön tukkaan ja toisen käden sormet toisen tytön tukkaan. Sitten hän pyöritti ja kiskoi tukasta minkä aikuinen mies jaksaa ja vielä vitsaili poikia naurattaakseen ” nengahäi Rommin Kosja kirikön kelloloi soittaa”. Kyllä me tytöt tunsimme itsemme loukatuiksi, mutta se ilo meille jäi, että emme laulaneet pöllytyksestä huolimatta vaikka kuinka komensi.

Polvilleen ja kädet ylös, tämä rangaistusmuoto oli hyvin ahkerassa käytössä. Tuntui siltä, että jotkut opettajista nauttivat siitä, että saivat rangaistavan oppilaan olon mahdollisimman sietämättömäksi. Minä kerran pyörryin tässä asennossa, kun olimme harjoittelemassa kuusijuhlan ohjelmaa. Jotkut pojista olivat repineet kuusen koristeita ja kun kukaan ei tunnustanut, opettaja määräsi kaikki tunniksi polvilleen ja kädet ylös. Olin kipeä aamulla kouluun lähtiessä, mutta kun olin joululeikeissä mukana, en malttanut jäädä pois harjoituksista. Kun sitten jouduimme kärsimään rangaistusta, en kovinkaan kauan jaksanut olla polvillani kun pyörtyä rojahdin lattialle. Joku oppilaista huusi: ” Mikkosen Veera pyörtyi!”. Opettaja hätääntyi ja sillä kertaa rangaistus jäi hyvin lyhyeksi. Muut pääsivät ulos ja minut vietiin opettajan huoneeseen virkoamaan. Pyörrytys meni ohi, mutta lopulta teeskentelin kun minulla välähti ettei tässä auta heti virota.  Antaa opettajan hätäillä, mitäs laittoi syyttömästi polvilleen. Kun sitten pääsin ulos toisten joukkoon, tytöt piirittivät kysymyksineen, mitä sinulle tehtiin kun olit niin kauan siellä. Minä kerroin kovalla äänellä, etten minä näin kauan ollut pyörryksissä, mutta teeskentelin jonkun aikaa. En huomannut, että opettaja oli rappusilla ja kuuli mitä minä sanoin. Voi että minua hävetti!

Olihan niitä rangaistusmuotoja monenlaisia. Yläluokilla tottelemattomat pojat saivat koivuherraakin takamuksille ja vitsat oli haettava itse metsästä. Jos opettaja vaikka yllätti pojat nurkan takana tupakkaa sihraamasta, niin selkäsauna tuli ja paljaille takamuksille.

Opetuksesta voisin sanoa sen verran, että läksyt oli osattava, jos ei osannut, sai jälki-istuntoa. Joskus sattui niin että opettaja unohti jälki-istunnossa olevan oppilaan moneksi tunniksi.

Olen tässä tuonut esille kouluajoiltani ikäviä ja epämiellyttäviä asioita mutta onhan toki niitä kauniitakin muistoja, jotka ovat jääneet mieleeni lähtemättömästi. Tällaisia ovat iki-ihanat koulun juhlat, kuten kuusijuhla, äitienpäiväjuhla ja keväällä koulun päättäjäiset eli tutkinto. Opettajat näkivät paljon vaivaa ja uhrasivat aikaansa näitten juhlien järjestämisessä. Ohjelmat olivat runsaat ja monipuoliset ja meistä lapsista oli mukava esiintyä suurelle yleisölle. Lasten vanhemmat ja kyläläiset olivat tervetulleita, ja yleensä he saapuivatkin runsaslukuisesti. Meille lapsille oli kaikkein odotetuin koulun kuusijuhla. Koko syyslukukausi harjoiteltiin ahkerasti ohjelmia ja kun juhlahetki koitti, oli kaikki valmista.  Luokassa loisti iso joulukuusi oikeine kynttilöineen.  Me lapset lauloimme sydämen kyllyydestä ja esitimme monenlaista ohjelmaa. Olihan nyt joulu, oli iloa ja oli valoa. Tuli joulupukkikin, jota me lapset odotimme erityisen hartaasti, toihan hän meille jokaiselle karamellipussin, joka jäi meistä monelle vuoden ainoaksi. Ei silloin ollut karkkipäiviä eikä viikkorahoja.

Koululla vietettiin myös äitienpäiväjuhlat. Nämä olivat hyvin suosittuja ja äitien odottamia. He saapuivatkin juhliinsa lähes sataprosenttisesti. Äideille laitettiin kukka rintaan ja heille tarjottiin kahvit. Lapset esittivät ohjelmaa. Äidit lähtivät kotiin tyytyväisin ja kiitollisin mielin, he tunsivat että heidän elämäntyötään arvostettiin. Eivät koulun päättäjäisetkään olleet pelkkä todistusten jakotilaisuus vaan ohjelmallinen kevätjuhla. Tunnelma oli toisaalta jännittynyt, jännitimme todistusten numeroita, toisaalta taas iloinen ja vapautunut: Olihan jälleen yksi lukukausi päättynyt ja alkoi kaivattu kesäloma.

Syrjäkylillä kansakoulut olivat hyvin tärkeitä, ne olivat koko kylän sydän ja sielu. Koululla  oli kaikenlaista toimintaa, mainitsemieni juhlien lisäksi siellä kokoontuivat monet opintokerhot ja laulukuorot, joita opettajat yleensä vetivät. Voisinpa sanoa, että kansakoulu oli kylän kulttuurikehto!

Veera Mäkinen o.s. Mikkonen