Bunukan Karjalantie
”Kukui kuldaine kägöne Karjalass silloin”
kertoi mummo, kun uneen saatteli illoin.
Kertoi kauniista rakkaasta Karjalan maasta
ja lapsuuden muistoista Manssilasta.
Hän tunsi vaarat, niityt ja veet
oli tuttuja Laatokan lainehet.
Oli ikävä kotihin Karjalaan,
vaiko muistojen paikkaan rakkaimpaan?
Sen ikävän ajoittain ymmärsin
hänen tarinoitaan kuuntelin.
Nuorena aattelin, jospa hän suurentelee
mielessään muistoja paisuttelee.
Tälle bunukalle ikää lisää karttui
omat matkat, seikkailut Karjalaan taittui.
Näin kotien paikat, vaarat ja veet
talot harmaat ajan saatossa kallistuneet.
Ja minunkin matkani määrätöin
läpi metsien kulki ja näreikköin
läpi ojien, peltojen, niittyjen
kasvavien koiranputkien.
Ja syvällä sieluni sopukoissa
koin juureni niissä koivikoissa,
kun Laatokka maiseman ylle piirtyi
ja mäeltä mäelle askeleet siirtyi.
Kägöi kuldaine kukkui myös matkalla mulle
helkytteli mennen ja tullen.
En meinannut sitä uskoa lainkaan
ei tarua siis tämä ollut vainkaan.
Ja itseäni nyt ymmärrä en
miksi minäkin sinne kaihoilen?
Enhän kasvanut minä ole siellä
miksi minunkin pitää itkua niellä?
Voiko kaipaus geeneissä mukana tulla
sielunmaisema säilyä sukupolvien ketjulla?
Siispä bunukat myö nygöi kulemmo siellä
uudenlaisella evakon tiellä.
Emme kotia etsi uutta vaan vanhaa
ja juurien voimaa Karjalan maasta.
Kulkee repuissa eväinä kiitollisuus,
syvä evakon taipaleen kunnioitus.
Me perinnön olemme parhaimman
saaneet rannoilta laajan Laatokan.
Ei maita, vaan elämän luottamusta
ei mantuja, vaan sanojen rikkautta,
lahjaa laulun, soiton, itkun ja naurun
elämänilon ankaran pauhun.
Te armahat esivanhempamme
tuonilmaisiin siirtyneet taattomme, kantajamme.
Elämänuskon mukana tänne toitte
hyvän kasvupohjan meille loitte.
Siitä kaikkia teitä kauniisti kiitän
rukoushuokauksiin mukaan liitän.
Ikuista muistoa teille laulelen siellä
taas kulkeissani Karjalan tiellä.
Tuula-Bunukan kirjutus syntyi 2013 kotiseutumatkalla
