En rubie teile täs historjan homehtunnuzien lehtien välis peitos olijoi azieloi pagizemah, en malta, en voi mostu kirjuttua ku ne aziet da uarat työ tiijättö menetiijä parembin minuu. Sentäh täs ladelengi vai vähäzen erästy mennytty azettu mi vähäzen historjal pohodii da tuobi melgein puolen vuozisuan tagua meijän silmien edeh sen aiguzen tarinan.
Ku nygöi nenga Joulun da Rastavan all pädöö tämägi tarin hyvin teijän lugiettavakse ni minä kirjutangi täs sit Valamoin manasterin suuren kirikön ristas pienen luguzen. Tämänhäi jogahine Salmilane ellendää Uuksalonpiän murdiel kirjutetukse, tämä vai sentäh ku melgei jogainavos kyläs, suures da levies Salmin pidäjäs on tämä meijän kielevy paginluadu ihan eriluadustu toizih kylieh näh ku Palojärves paistah vähäzen eriluaduh ku Manššilas. Manššilas tuase eriluaduh ku Karkus, Karkus tuase ihan eriluaduh ku Uuksalonpiäs, a Uuksalonpiäs paistah juuri täh luaduh.
Sentäh häi nygöi lugekkua da kuulkua, vit moni teisgi ku on matkustannuh Valamoih, olibo häi Sordavalas libo Salmispäi menii on laival ajeles libo venehel soudajes Valamoin suaren luo piästyy nähnyh enzimäzikse sen Miikkulazien kirikön da ku sit vie Miikkulazien lahtes palazen matkua manasterih päi on mennyh, on häi hurual käil vihandan mečän välis nähnyh avavuvan sen suuren kirikön korgien huipun da sen piäs suuren kiildäjän ristan ylimäzenny. Kai nit Valamois käyjät tämä ristu muga hurual käil on nähty, vai kui monibo sentäh tiedännöh, ken oli tämän ristan paikoilleh panii, – häi häi oli oman salmilane syndynnyh dai elännyh Mančin suares.
Tämä suuri kirikkö, kudai yheksän vuodizen srojindan peräs tuli valmehekse endizen vanhan puukirikön tilal sen aiguzen iguumenan Gavrilin aigah vuoziluvun silloi olles mustuakseni 1896. Kai oligi sit täs kirikös sen srojittajan, erähän ven’alazen muasterin mieles valmistu, pidi vai se jo ylähän sropiloil olii ristu suaha laskietukse sih loukkoh mi oli ristan kandua vaste valmehekse luajittu. Vai kenbo olis moine kovapiähine kudai targies sinne yläh nousta azettamah da kiändämäh sidä ristua oigiel kantil, ku se ristankandu oli nellikolkkane da se upotusloukko nelličuppune. Sit muasteri kysyy »Kudai menöö tuane yläh?», ka ni ken ei vastua ni midä täs melgei kaksisadua hengie käzittäväs rahvas joukos, ken olis omal ofotal (mielisuosiolla) halunnuh sinne nousta, miesty da piädy oli joukos mondu vai ei vikse ni kel olluh mostu kovua piädy kudai olis tarrennuh tuane yläh puolivälih taivastu lähtie.
Viimizel kuitengi sen muasterin omah poigu sanoo »Tuatto, minä lähten.» Mene poigane, mene ku piä pidännöh. Sit i nouzoo tua nuori ven’alane sinne yläh pordahii myö dai piäzöö viimezil ristan luo, kudai sie valmehekse pystys tötöttää. Yläh piästyy häi kačahtah alah muas olijoih da sit sih ristan kandah da katon harjas olevah loukkoh da kirguu alah tuatalleh: »Hoi tuatto, kudamahbo loukkoh työ tämän ristan azetatto?» Hänel näit ku sissah vai piä pidigi kuni ei alas kačahtannuh, sit jo rubei i silmis kuavehtimah ku katon harjazes olis olluh kaksi loukkuo, da kuin liene vie ku nua korvat ruvettih ylen äijäl šumizemah sit i kynnet vieravuttih niis sropilois, eigo häi kerrinnyhgi enembiä muudu sanuo, ku piä ielpäi jo oli matkal muadu kohti. Tietysti häigi menetiijä muinazen mužikan taval sit alah tulles hörötteli, olizbo nygöi ylen suuri heinyregi alapuolel sit kohtas mih kirbuon, vai midä liene hörötellyh en tiijä, no yhtelläh ku sidä heinyregie ei sie alahua olluh tuiskahtih häi kovua muadu vaste da senhäi tiedää, hengihäi ihmizel lähtis jo vähembäzgi ammuiga moizes hyppyris alah tulduu.
Sih meni poigu tuskittelih da itketteltih se muasteri, vai meni da mengäh, enhäi minä poijjan täh voi nengastu kirikkyö keskuzekse jättiä, sentäh häi uuvvestah kiändyy rahvahah päi da kyzyy: »Ongo kedä, kenen piä parembin pidäs sinne yläh mennä?»
Löydyi bo sit joukos sentäh yksi mančinsuarelane, händy sanottih Garnin Griišakse silloi dai myöhembä, kudai lubai sinne yläh nousta, da häi meni ku menigi, kodvazen aijan peräs i nähtäh kui Griišu nouzoo pordahii myö da yläh piästyy häi sie kävelöö ku olis mil tahto pertin lattiel. Erähii muas olijoigi kai rubieu juovuttamah muga pienel Griišu sie ylähän azutti, da ei taki ni iče hyö Griišan silmis suurembannu nävytty ku tämä kačoi sie alah päi.
Meni pitky aigu, Griišu vai sie kävelöö da kaččeloo konzugo alah, konzugo muudu muailmua ymbäril i duumaiččoo ičekseh. – A olen minä sentäh vägi ylähän muas. Vai sit häi kuitengi mustaa mikse häi oli tänne yläh tulluh da rubei sit sidä ristua kiänättämäh, alahan muas sidä ristua kiännettih muga hiitroisti oli ne sropilat laittu. Häi vai andoi käil merkin kunnapäin konzugi sidä pidi kiändiä, ku sit viimizel häi duumaičči, nygöi se parahikse pakkuu sih loukkoh, välittih iče kylgeh ihan sropiloin laidazel, andoi käil alah merkin da kirgai: »Sordakkua!» Sit paikas ristu tupsahtih okurat loukkoh, olisku sit iän kaiken olluh, da sithäi senperäs se on olluhgi jo viijettykymmen vuottu.
Nygöi ku savois da tuhansis Karjalan da muun Suomen kodilois luvetto tädä tarinua, mustakkua ku enzikerran Valamoih mennes näittö sen suuren kirikön ristan ken sen paikoilleh panii on olluh. Iče Griišu mene tiijä mondu kerdua Mančin kirikkömäil duumaičči ku nägi tämän ristan halgi Laadogan suuren sellän kiildelemäs: »Minähäi sinut sinne läbizemäh azetin vai en tiijjä, tuligo minun nimi sen muasterin paperiloih ristan azettajakse merkitykse, vai jäigö niih kirjoih sen alah ilmazel kyyvvil tulluon poijan nimi.» Sidä ei Griišu tiedännyh eigo ni suanuh tiediä ku jo hauvas muan poves häi on virunuh lähembäkse viizitostu vuottu. Tiezibo häi sen libo ei, ykskai jälgipolvil vie on erähän mustos, kui Mančilane Garnin Griišu sen Valamoin suuren kirikön ristan paikoilleh pani.
Pekka Pohjanvalo, julkaistu Laatokka-lehdessä 16.12.1937
(Aleksi Ruuskanen 2024 kohendi iändehien oigiehkirjutuksen nygyaigazekse)
