Olen huittislainen ja asunut täällä melkein koko ikäni. En ole koskaan käynyt Karjalassa, mutta olen kuullut siitä tarinoita sukulaisiltani – iso osa isäni sukua on kotoisin eri puolilta luovutettua Karjalaa, ja heillä jokaisella on omat kokemuksensa sen kulttuurista ja historiasta. Suvussani on myös evakkoja, jotka joutuivat jättämään kotinsa paetessaan Neuvostoliiton hyökkäystä vuonna 1939. Tarinoista kuullessani olen saanut huomata, kuinka suuren jäljen sota ja kodin jääminen rajan toiselle puolelle ovat jättäneet karjalaisten mieliin ja Suomen historiaan.
On kuitenkin myös tarinoita, joista ei paljoa puhuttu: sellaisia, jotka oli helpompi jättää pimentoon, kuin ottaa aiheeksi. Sisällissota on yksi esimerkki tapauksesta, josta ei vieläkään keskustella kevyesti – se tuo esille synkän totuuden siitä, mihin poliittiset erimielisyydet voivat riistäytyä. Vuosien 1918-1919 tapahtumat repivät suomalaisia tavalla, jota nykypäivänä on vaikea käsittää.
Olen vasta hieman vanhemmalla iällä saanut kuulla siitä, mitä karjalainen sukuni joutui kokemaan kyseisen sodan ja sen jälkeisten tapahtumien vuoksi – sisällissota repi Karjalassakin kuntia ja kyliä kahtia, ja kauhua kylvi myös sodan jälkeisenä vuonna toteutettu Aunuksen retki. Se oli Suomen käymistä heimosodista suurin ja tunnetuin; retkikuntalaiset lähtivät kohti Karjalaa huhtikuussa 1919, motiivinaan vapauttaa itä-karjalaiset venäläisten bolševikkien vallasta. Sitä innoitti myös ajatus Suur-Suomen toteutumisesta. Omaan muistiini on painautunut erityisesti yksi tarina suvussani, tarina Lampisten perheestä, joka joutui keskelle näitä kamalia tapahtumia.
Feodor Lampinen oli isoisoisäni, joka syntyi Suistamolla vuonna 1881 ja muutti sittemmin Salmiin, Manssilaan. Suomi oli tuolloin vielä osa Venäjän keisarikuntaa ja Feodor kävi töissä Venäjän puolella, sillä Salmista ei tuolloin löytynyt töitä. Hän asui vaimonsa Pelagia Lampisen kanssa 50 metriä Venäjän rajasta – sitä erotti vain pieni risuaita. Heillä oli kolme lasta: kaksi poikaa, Viktor ja Santeri sekä tytär Maria, joka oli minun isoäitini äiti.
Salmin kunnassa oltiin vuonna 1917 seurattu tarkasti maailmansodan vaiheita ja erityisesti Venäjän vallankumouksen edistymistä. Kun keisari Nikolai syöstiin vallasta maaliskuussa 1917, työväestöön kuuluvat henkilöt perustivat Salmin Vallankumousneuvoston ja myöhemmin niin sanotut punakaartit. Talonpojat perustivat vastapainoksi Suojeluskunnan valvomaan yhteiskuntajärjestystä – heillä oli myös vahva ajatus Suomen itsenäistymisestä.
Suomen lopulta itsenäistyttyä 6. joulukuuta vuonna 1917, oli Feodor 35- ja Pelagia 27-vuotias. Elämä Lampisten perheessä ei juurikaan muuttunut – Feodorin työt Venäjällä jatkuivat normaalisti ja lapset jatkoivat leikkejään naapurin venäläisten lasten kanssa. Kuitenkin vuonna 1918, vain runsas kuukausi itsenäistymisen jälkeen johti maassa vallinnut jännittynyt tilanne sisällissodan syttymiseen. Feodor perheineen leimattiin tällöin punaiseksi. Ei ole kuitenkaan täysin varmaa, oliko Feodor todella punaisten puolella. Venäjällä sijaitsevalla työpaikalla saattoi olla vaikutusta asiaan: vaikka Feodor olisikin ollut valkoisten puolella, hän ei olisi välttämättä voinut tuoda sitä esille työnsä vuoksi. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.”
Punaiset hävisivät sisällissodan toukokuussa. Sodan loppumista seurasivat ankarat vankileirit ja valkoisten järjestämät oikeudenkäynnit, joiden seurauksena sai surmansa enemmän ihmisiä, kuin mitä taistelussa oli menehtynyt. Tämän seurauksena Feodor joutui pakenemaan Venäjälle, kuten moni muukin punaisten puolella ollut suomalainen. Feodor asettui Aunukseen, mutta kävi salaa Suomen puolella tapaamassa perhettään.
Kun Aunuksen retkikunta alkoi huhtikuussa 1919 saavuttaa Itä-Karjalaa, oli tunnelma Manssilan kylässä jännittynyt: koko Itä-Karjalassa tapahtui tuohon aikaan paljon väkivaltaisia yhteenottoja ja tappeluja. Varhain aamulla, maanantaina 21. huhtikuuta, retkikunta ylitti lopulta Manssilan rajan. Siinä vaiheessa ei kukaan vielä osannut aavistaa, kuinka tuo päivä tulisi olemaan käännekohta sukuni historiassa.
Näihin aikoihin Manssilassa toiminut rajavartiosto oli saanut selville Feodorin vierailut Suomen puolella. He tekivät miehestä ilmiannon, ja Pelagia-vaimo joutui kuulusteluihin. Kuulustelut oli asetettu juuri 21. päivään, yli 20:n kilometrin päähän Manssilasta. Pelagia haettiin kuulusteluihin Salmin Tulema-nimiseen kirkonkylään linja-autolla, mutta sieltä hän joutui kävelemään kotiin. Ollessaan kuitenkin vain 4:n kilometrin päässä kotoa, Vuareckoin sillalla, tapahtumat saivat mitä kamalimman käänteen.
Pelagiaa oli seurannut hänen naapurissaan asuva mies, Pekka, ja tämän tuttava Valtteri, joka oli tullimiehen poika. Miehet olivat valkoisia. Valtteri oli myös ilmeisesti ollut rakastunut Pelagiaan, ja oli hyvin katkera tämän mennessä naimisiin Suistamolaisen Feodorin kanssa. Seuraavat tapahtumat olivat siis mahdollisesti seurausta silkasta mustasukkaisuudesta: Pelagian saapuessa sillalle oli Pekka tarttunut aseeseen, ja lopulta ampunut hänet takaapäin. Miehet piilottivat ruumiin sillan alle ja lähtivät vähin äänin pois paikalta.
Lampisten kolme lasta päätyivät lopulta Manssilan lastenkotiin; isoisoäitini Maria oli tuolloin vasta 4-vuotias. Sisarukset muistivat tapahtumat yksityiskohtia myöten, mutta siitä oli kielletty puhumasta – he pelkäsivät joutuvansa itsekin ammutuiksi. Siksi he vaikenivat aina siihen asti, kunnes isoveli Viktor kuoli ja oli jättänyt tapahtumasta kertovan kirjeen jälkeensä. Pikkusiskolleen Marialle oli jäänyt sana “naapuri” kummittelemaan mieleen koko loppuelämänsä ajaksi, koska ampuja oli ollut heidän naapurinsa. Hän otti aina jonkun naapurin silmätikukseen muuttipa hän minne tahansa, on Marian tytär, eli isoäitini Ulla kertonut. Sisaruksista nuorin, Santeri, kuoli vuonna 1945, Lapinsodan jälkeisissä miinanraivauksissa.
Tullivirkailijan poika alkoi nopeasti katua tekoa ja kertoi asiasta isälleen. Tullivirkailija lähti heti Lampisten kodille kertomaan perheen lapsille heidän äitinsä kohtalosta. Kun Pelagian vanhemmat kuulivat tyttärensä kuolleen, he säikähtivät ja yrittivät lähteä kylästä – mutta joutuivat kuitenkin retkikuntalaisten ryöstämiksi ja surmatuiksi.
Feodor joutui jäämään Venäjän puolelle, sillä hänet olisi ilman muuta ammuttu rajan tällä puolen. Hänen uskotaan kuolleen 1930-luvun tuntumassa, Stalinin vainojen uhrina. Pelagian ampunut Pekka muutti tapahtuneen jälkeen Lappiin. Hän ei joutunut minkäänlaiseen vastuuseen naapurinsa murhasta. Hän lienee kuitenkin tullut omantunnontuskiin – Pekka kuoli lopulta omaan luotiinsa.
Aunuksen retkikunta lopulta epäonnistui tavoitteessaan vapauttaa Itä-Karjala. Ajatus Suur-Suomesta jäi leijumaan ihmisten mieleen vain muistona – hiljaisena haaveena, joka ei toteutunutkaan. Retkikunta jätti kuitenkin jälkensä alueen historiaan, kuin myös minun sukuuni. Niin kamalia kuin tapahtumat olivatkaan, ne muovasivat sukuni tarinaa ja vaikuttivat myös siihen, kuka minä tänä päivänä olen. Tarina Aunuksen retkestä auttaa minua ymmärtämään sisällissodan kauhua ja sitä, kuinka kahtiajakautunut ilmapiiri Suomessa silloin vallitsi. Se tuo myös esille osan Karjalan historiaa, josta usein vaietaan. Nuo vaikeat vuodet vaikuttivat kuitenkin kaikkiin, jotka saivat sodasta osansa – oli sitten millä puolella tahansa. Manssilan kylässäkin jäi tarina huhtikuun 21:stä päivästä elämään. Päivä sai myös kyläläisiltä nimen: Manssilan musta pääsiäinen.
Noora Saarnio
